keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Suutarin lapsen kengät ja pastalaatikko


Mitäs minä sanoin.

Tuo mieltäylentävä lause. Mutta ei kuulkaa tunnu niin makealta sanoa sitä itselle kuin toisille!  

Tätä elämän ylä- ja alamäkeä tarpoessa ei aina jää energiaa arjen asioiden ennakointiin. Minullakaan, jonka lempiharrastus on suunnittelu ja ruoanlaitto. Olen monet kerrat vannonut ruokatalouden suunnitelmallisuuden nimeen (ruokaviikkosuunnitelma, iso kauppareissu, aikataulutus, ennakointi ja esivalmistelu), mutta täytyipä taas kokea se toinen malli palatakseen vanhaan. Se mielestäni typerämpi tapa on hermoja raastava ja kallis (töiden jälkeen kauppaan ilman suunnitelmaa, tartun johonkin löyhään ex tempore suunnitelmaan, teen ruoan vain sille päivälle ja sama järjettömyys taas seuraavana päivänä). Tätä viikkoa edeltävänä viikonloppuna olin onneksi viisaampi, koska viime viikko oli edellisen kuvauksen kaltainen. Olen varautunut viikon rientoihin muutamalla valmiilla ruoalla, suunnitelmalla sekä valmiina odottavilla raaka-aineilla.




Arkiruokateemaan liittyen luottoreseptini pastalaatikosta, hätäsen kokin lasagnette. Takuuvarma jälkipolven omatoimilounas tai työeväs. 


Pastalaatikko jauhelihasta tai tonnikalasta

200-300g    pastaa (täysjyvä, kaura, ruis tms.)
400g         jauhelihaa
             TAI
2 prk        tonnikalaa
1 prk        tomaattimurskaa
1 prk        tuokakermaa
             suolaa, pippuria, basilikaa, oreganoa  

1. Keitä pasta melkein kypsäksi suolatussa vedessä. Jos teet jauhelihaversion, ruskista jauheliha.

3. Sekoita keskenään tomaattimurska, ruokakerma ja mausteet. Yrttejä saa olla aika reippaasti.




3. Sekoita pastat, jauheliha / tonnikala ja tomaattikerma keskenään, päälle juustoraastetta jos sattuu löytymään. Paista voidellussa uunivuoassa 200 asteessa reilu puoli tuntia. Mikäli vuoan päällä ei ole juustoa, voit käännellä vuoan pintaa paiston aikana ja / tai laittaa kannen / folion päälle loppuajaksi, ettei pastat aivan kärvenny.

  

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Kausisalaatti



Saanen esitellä talven suosikkisalaatin ruoan kylkeen: pikainen kaalisalaatti. Tästä ei  kausi-, pika- ja suomiruoka parane. Kotimaista kaalia saa tällä hetkellä puoli-ilmaiseksi ja talvella jätän  lehtisalaatit ilmastosyistä muutoinkin vain juhlahetkiin. Tämä kaalisalaatti kannattaa valmistaa ennen ruoanlaittoa tai valmiin ruoan lämmitystä ja jättää maustumaan hetkeksi. Omalla tyylilläni valmistettaessa tiskiä ei tule kuin leikkuulaudan verran, annostelen salaatin siitä suoraan lautasille.





Pikainen coleslaw

kaalia
(porkkanaa, kurkkua, paprikaa, omenaa)
öljyä
valkoviinietikkaa
suolaa
pippuria myllystä


1. Suikaloi juustohöylällä tai veitsellä kaalia tarvittava määrä ohuiksi suikaleiksi. Raasta halutessasi muuta vihannesta lisäksi.




2. Lisää leikkuulaudalle kaalille öljyä, viinietikkaa, suolaa ja pippuria - lisäile viinietikkaa pienin lorauksi, maista ja lisää tarvittaessa makusi mukaan.

3. Möyhennä mausteet kaaliin käsin Jamie Oliver -tyyliin ja jätä salaatti muhimaan lämpimän ruoan valmistamisen ajaksi.


sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin



Perhettäni kohdanneen katastrofaalisen syksyn aikana kulisseissa on tapahtunut vaivihkaa mukaviakin asioita. Kuten uudenvuoden pähkäilyssä totesin, muutamat ihmissuhteet ovat syventyneet vuoden aikana. Ainahan sitä on kuullut, että vaikeudet voi tiivistää ihmisiä yhteen, mutta näin on todellisuudessakin nyt käynyt. Tilanteeseen sopii myös latteus parempi myöhään kuin ei milloinkaan.


Olen asunut lasten isästä kahden tunnnin ajomatkan päässä jo 12 vuotta, mutta lapset ovat säännöllisesti käyneet isällään nuo kaikki vuodet. Lapset on vaihdettu ensin sylistä, sitten kädestä toiseen juna- tai bussipysäkillä, viimeisinä vuosina vain laitettu bussiin ja tekstattu vastaanottajalle "Bussissa, kaikki ok". Meidän vanhempien yhteydenpito on rajoittunut puhelimessa puhumiseen; plärätty kalentereista viikonloppuja, sovittu kalliimmista hankinnoista ja harrastuksista sekä informoitu sarastamisista tai muista poikkeuksista. Aikoinaan erilleen päädyttyämme päätimme, että koska olemme tehneet jo lapsille ison vääryyden erotessamme, ei meillä ole varaa enää aiheuttaa traumoja vihanpidolla tai riitelyllä. Asiat on hoitunut sinällään hyvin ja asiallisesti koko ajan, mutta on voinut mennä vuosiakin (!), että emme ole nähneet vaan lapset ovat kulkeneet kotien väliä.


Tyttären (3v) perhepiirroksen rekonstruktio, arvaa kuka on isä..

 
Muutos alkoi hiljalleen siitä, että molempien osoitteiden puolivanhemmat poistuivat kuvioista. Syksyllä teineillä oli hinku laivalle kavereidensa kanssa, mutta homma tyssäsi siihen, että kaikki eivät olisi mahtuneet samaan hyttiin. Lapset ehdotti sitten, että iskä lähtisi nuortenmiesten hyttivalvojaksi. Ajatus tuntui oudolta, mutta hetken mietittyämme kyllästyimme kuuntelemaan vinkumista ja suostuimme. Ennakoin, että vietän reissun hytissä kirjan ja suklaan seurassa. Toisin kävi ja me porukat päivystettiin milloin missäkin käytävällä tai ravintolassa, kun nuoriso tekstaili tekemisistään tai kävivät näytillä. Siinä tuli sitten juteltua ja tutustuttua toiseen vähän kuin uudelleen. Ette te tästä rakkaustarinaa kuitenkaan saa vaan enemmänkin eheytymistarinan.

Toisen teinin sairastuminen pian tuon reissun jälkeen on vienyt yhteydenpidon uusiin ulottuvuuksiin. Akuutissa vaiheessa raportointi oli päivittäistä puhumista ja jatkuvaa viestittelyä: mites päivä on menny? mitään uutta? kuis se ja se asia? jne. Iskän viikonloppujen korvaajaksi iskä alkoi suhaamaan paikkakuntien väliä. Teiniä katsomaan sairaalaan, viettämään päivälomia ja moikkaamaan toistakin mukulaansa. Jouluaatto vietettiin yhdessä. Yhteydenpito on jatkunut tiiviinä lasten vaihdosten ja myös yhdessä vietetyn ajan muodossa; käyty kahviloissa ja kylillä, koristeltu pipareita, katseltu youtubepätkiä, istuttu koriskatsomossa ym. 

Konkreettisen yhteydenpidon tiiviyden ja luonteen muuttumisen lisäksi muutoksella on ollut vaikutuksia omaan käsitykseen perheestä ja vanhemmuudesta. Olen ollut lasten ainoa lähivanhempi erittäin pitkään, huolimatta välissä olleesta, jo kariutuneesta toisesta liitosta. Olen tottunut hoitamaan lasten asiat yksin: hankkimaan vaatteet ja tarvikkeet ja laittamaan ruoan, huolehtimaan viemiset ja aikataulut, käymään vanhempainvarteissa, juhlissa ja esityksissä, olemaan perillä lasten asioista ja tehdä yhteistyötä päiväkodin ja koulun kanssa, selvittämään riidat ja tuhmuudet, kannustamaan ja olemaan läsnä. On ollut hämmentävää sekä huojentavaa alkaa jakamaan osaa tuosta vastuusta selkeämmin ja määrällisesti enemmän jonkun kanssa. Joku on istunut kanssani isoissa teiniä koskevissa palavereissa, ei ole tarvinnut jokaista asiaa itse selvittää, hoitaa ja puhelua soittaa, en ole ollut ainoa joka murehtii, nukkuu huonosti öitään ja huolehtii joka sekunti, joku muukin on kannustanut, ohjannut ja keksinyt tekemistä tylsinä hetkinä. 

Eilen teini puki tämän positiivisen muutoksen sanoiksi: Meillä on ihan paras perhe. Muistan usein kipuilleeni tuon lauseen kanssa mm. tv-ohjemien parissa tai isän- ja äitienpäivinä pienenä tyhjyyden tunteena. Mutta nyt pystyin allekirjoittamaan tunteen täysin: emme ole edelleenkään ns. ehjä perhe tai pariskunta isän kanssa, mutta välimatkoista huolimatta meidät neljä sitoo yhteen yhteinen ideologia, tunnesiteet ja välittäminen, lapset. Tämä tarina toimikoon kannustimena kaikille löytämään oma tiensä ja onnensa elämässä asiassa kuin asiassa - sekä olemaan iloinen siitä mitä on, ei muerhtia sitä mitä puuttuu.